Usein kysytyt kysymykset

Napsauttamalla kysymystä näet vastauksemme siihen.

Yhdistyksen perustamiskokous pidettiin helmikuussa 2012 ja se rekisteröitiin yhdistysrekisteriin 30.3.2012. Perustamista edelsi noin vuoden ajan aktiivisten ihmisten pitkiä intensiivisiä tapaamisia kokemamme ongelman helpottamiseksi.

Yhdistyksen tarkoituksena on edistää lasten oikeuksia molempiin vanhempiin vanhempien eron jälkeen. Yhdistys puolustaa toiminnassaan lapsen perustuslaillista oikeutta siihen, että hänen vanhempansa ovat yhdenvertaisia lain edessä: vanhempien on käytännössä oltava yhdenvertaisia oikeudenkäynneissä ja viranomaismenettelyissä. Yhdistys tähtää yhdenvertaisuuteen lasten vanhempien välillä eroasioissa. Yhdistyksen tarkoituksena on purkaa sekä asenteiden että toiminnan tasolla vallitseva lasten oikeuksiin erotilanteissa kohdistuva isien ja äitien epätasa-arvo Suomessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yhdistys pyrkii poistamaan sen epäkohdan, että lapset määrätään joko sosiaalitoimistossa tehdyllä sopimuksella tai tuomioistuimen päätöksellä asumaan äitinsä luo sellaisissakin tilanteissa, joissa lapsen etu olisi asua isänsä kanssa tai vuorotellen vanhempiensa luona. Edelleen yhdistyksen tarkoituksena on puolustaa lasten etua ja oikeutta molempiin vanhempiin erityisesti sellaisissa tilanteissa, joissa toinen vanhempi, yleensä lapsen äiti, pyrkii – usein viranomaisten ja tuomioistuimen tuella – vieraannuttamaan tai eristämään lapsen tämän toisesta vanhemmasta, yleensä lapsen isästä.

Yhdistys ei hyväksy myöskään sitä, että isät pyrkisivät vieraannuttamaan tai eristämään lapset toisesta vanhemmastaan. Yhdistys korostaa toiminnassaan molempien vanhempien vastuuta myötävaikuttaa siihen, että lapsilla säilyvät mahdollisimman hyvät suhteet molempiin vanhempiin. Yhdistys pyrkii järjestämään eronneiden isien matalan kynnyksen tukitoimintaa, jonka tavoitteena on tukea eronneen isän mahdollisuuksia toimia edelleen lastensa isänä ja huoltajana. Yhdistys tähtää toiminnassaan siihen, että koko yhteiskunnan asenteet, arvot ja toimintatavat muuttuvat yhdenvertaisen vanhemmuuden suuntaan.

Toimintaperiaatteemme on laaja verkostoituminen käsittäen mm. vaikuttajien ja päättäjien tapaamisia sekä vertaistuellista yhteydenpitoa kohtalotovereiden kanssa. Pyrkimyksemme on korjata lainsäädäntöä, minkä näemme olevan hyvin olennaista asennevaikuttamista. Toimintaperiaatteemme edellyttää hyvää tietopohjaa lainsäädännöstä ja aiheeseen liittyvistä tutkimuksista kokemusasiantuntijuuttakaan väheksymättä. Periaatteemme on toimia lakien ja sääntöjen mukaan välttäen vahvan provokatiivisia mielenilmauksia. Joskus joudumme myös rauhoittelemaan hyvinkin vahvoissa tunnekuohuissa eläviä erovanhempia.

Oikeustapauksia vieraannuttamisesta tiedetään ulkomailta vuosista 1818 ja 1827 lähtien. Maailmankirjallisuuden 1875–1877 julkaistussa Leo Tolstoin klassikossa Anna Karenina lapsi vieraannutetaan äidistään. Amerikkalaisia tuomareita on ollut huolissaan lapsen mielen myrkyttämisestä toista vanhempaa vastaan jo 1800-luvun lopulla.

Psykologisessa ja psykiatrisessa kirjallisuudessa on yli 60 vuoden ajan tunnettu ilmiö, jossa vanhempi eron jälkeen pyrkii käännyttämään lapset toista vanhempaa vastaan käyttämällä erilaisia tekosyitä. Tiettävästi ensimmäisenä tästä ”teeskennellystä motiivista” kirjoitti psykoanalyytikko Wilhelm Reich, jonka vuonna 1949 ilmestynyttä kirjaa voidaan pitää tutkimuksen liikkeellepanijana.

Suomessa mm. Ylen toimittajalegenda Erkki Saksa on julkaissut vieraannuttamista käsittelevän kirjan ”Ja eron julma terä leikkasi” 20 vuotta sitten. Vieraannuttamista kohdanneille on jonkin asteinen helpotus saada tietää, että samaa ovat kokeneet myös muut ja ongelma on pystytty selkeästi määrittelemään ja nimeämään, vaikka asia tulisikin heidän tietoonsa vasta vuosien päästä omien kokemusten jälkeen. Näistä huolimatta vieraannuttamisen estämiseksi ei ole Suomessa valtiovallan taholta ryhdytty konkreettisiin toimenpiteisiin monista poliittisista yrityksistä huolimatta.

Viitaten edelliseen vastaukseemme, on vieraannuttamisen ongelma ollut jo hyvin pitkään olemassa. Se on ehkä entisestään korostunut nyky-yhteiskunnassa, jossa yksityisyyden suojan korostaminen on johtanut yhteisöllisyyden vähenemiseen ja siten sosiaalinen yhteisö ei enää toimi samanlaisena vanhempien moraalia ohjaavana ja valvovana tekijänä kuin aiemmin esimerkiksi pienissä kyläyhteisöissä. Voimme yhdistyksenä olla ylpeitä siitä, että olemme onnistuneet tuomaan tämän ongelman esiin ja julkiseen keskusteluun Suomessa, vaikka tutkimuksellista tietoa asiasta on toki Suomessakin julkaistu myös 2000-luvulla ennen yhdistyksen perustamista. Myös kansanedustajien valtiopäivätoimet aiheeseen liittyen ovat aiemmin jääneet hyvin vähäiselle huomiolle mediassa.

Kaikki huoltokiusaaminen ei välttämättä ole vieraannuttamista. Huoltokiusaaminen on lähivanhemmuuden suoman valta-aseman väärinkäyttöä lapsen toista vanhempaa kohtaan pyrkimyksenä aiheuttaa tälle toiselle vanhemmalle vahinkoa esimerkiksi henkisesti tai taloudellisesti käyttäen hyväksi sitä tosiseikkaa, että vanhemmat ovat keskinäisen parisuhteensa päättymisestä huolimatta edelleen tekemisissä toistensa kanssa yhteisen lapsensa kautta ja takia. Huoltokiusaamisen motiiveja voivat olla esimerkiksi oman valta-aseman osoittaminen, toisen vanhemman alistaminen ja/tai nöyryyttäminen, kosto jne., joihin ei välttämättä liity varsinaista lapsen vieraannuttamista tästä toisesta vanhemmasta.

Lapsen vieraannuttamisen toisesta vanhemmastaan voidaan ajatella olevan yksi huoltokiusaamisen ikävimmistä muodoista. Vieraannuttamisella puolestaan on suhteellisen tarkasti määritellyt ja rajatut kriteerit.

Tätä ei tiedetä. Kolmasosalla kaikkien eroperheiden lapsista suhde toiseen vanhempaan katkeaa muutamassa vuodessa eron jälkeen, mikä viittaa suureen sellaisten tapausten osuuteen, joissa tilanne ei pääty onnellisesti. Viranomaiset eivät yleensä reagoi vieraannuttamiseen, mikä myös on omiaan tukemaan oletusta, että vieraannuttaminen ei useinkaan pääty onnellisesti. Monessa tapauksessa viranomaiset jopa tukevat toisen vanhemman vieraannuttavaa toimintaa. Vakavammissa tapauksissa lapsi jää lähes poikkeuksetta vieraannuttavan vanhemman eristämäksi toisesta vanhemmastaan. Vanhemmallekaan lapselle ei jää todellista valinnan mahdollisuutta, koska riippuvuus vieraannuttavasta vanhemmasta muodostuu nopeasti ylipääsemättömäksi esteeksi.

Tutkimusten mukaan vieraannutetuilla lapsilla on psyykkisiä ongelmia aikuisiällä. Usein vieraannutettu lapsi saa selville ja ymmärtää totuuden vanhempiensa toimista aikuisena, minkä seurauksena suhde myös vieraannuttajavanhempaan saattaa rikkoutua. Myöskään vieraannutettuun vanhempaan ei ole enää aikuisena mahdollista luoda aitoa vanhemman ja lapsen suhdetta, sillä vieraannutettu vanhempi on verisiteestään huolimatta jäänyt lapselle vieraaksi ihmiseksi. Lapselle on myös saatettu totuudenvastaisesti kertoa, että vieraannutettu vanhempi olisi hylännyt hänet (joissakin tapauksissa hänen on väitetty jopa kuolleen) tai lapsi saattaa tuntea häpeää siitä, että on joutunut myötäilemään vieraannuttajavanhemman näkemyksiä toisesta vanhemmasta, koska on joutunut tulemaan toimeen vieraannuttajavanhempansa kanssa.

Toisen vanhemman mustamaalaaminen lapselle tai tapaamisten estäminen eron jälkeen lienee melko yleistä. Raittila ja Sutinen (2008, 90) pitkälti jälkimmäisen väitöskirjaan (2005) perustuvassa kirjassa arvioivat, että riitaisissa eroissa äidit lähes poikkeuksetta pyrkivät estämään isän ja lasten tapaamisia. Rauhasta (2003, 259) on järkyttävää, että vahvastikin lapsia isästä vieraannuttavaa käytöstä pidetään täysin normaalina eron jälkeen ja ettei siihen puututa. Luotettavaa tietoa vieraannuttamisen yleisyydestä ei ole.

Huttusen (2001, 110) mukaan kolmasosalla eroperheistä isän ja lapsen suhde oleellisesti katkeaa parin vuoden jälkeen erosta. Brobergin ja Hakovirran (2005) tutkimuksessa eroperheiden lapsista 30 % ei oleellisesti tavannut toista vanhempaansa. Mikäli lähivanhempi oli uusperheellinen, toista vanhempaansa tapaamattomien lasten osuus oli 37 %. Kaikkosen ja Hakulinen-Viitasen (2012) tutkimuksessa isäänsä tapaamattomien lasten osuus oli 23 %. Tapaamattomuuden syytä ei selvitetty näissä tutkimuksissa. Santonen (2012) tutki 130 sosiaalitoimen tekemää olosuhdeselvitystä. Niissä 29 %:ssa oli viitteitä vieraannuttamisesta. Vieraannuttamisesta väitöskirjaa laativa OTL Anja Hannuniemi (2012) arvioi, että eroperheiden lapsista 10 % vieraannutetaan.

Myös ulkomaisissa tutkimuksissa päädytään säännöllisesti suuriin osuuksiin, joissa isien ja lasten suhde katkeaa vanhempien eron jälkeen. Johnstonin ym. (2009, 209) tutkimuksessa isistä 20 %:lla ei ollut enää suhdetta lapsiinsa eron jälkeen. Amaton (2009) isossa aineistossa 29 % isistä ei tavannut lastaan lainkaan. Spruijtin, de Goeden ja van der Valkin (2004) mukaan 20 % lapsista ei ole yhteydessä toiseen vanhempaansa ja heidän asiantuntijaotoksensa mukaan 13 %:ssa eroista on (moderate-tasoista) vieraannuttamista. Parkinsonin (2013) viittaaman tutkimuksen mukaan Australiassa vuonna 2001 lapsistaan erillään asuvista isistä 53 %:lla oli suhde lapseensa oleellisesti katkennut ja 75 % isistä oli tyytymättömiä ja 57 % täysin tyytymättömiä aikaan, jonka he saattoivat olla lapsensa kanssa. Cooney (1990) tutki eronneita isiä, kun he olivat saavuttaneet 50–79 vuoden iän. Heistä yli kolmasosalla ei ollut oleellisesti kontaktia aikuiseen lapseensa.

Fidlerin ja Balan (2010) katsausartikkelissa viitattujen tutkimusten mukaan erolapsista 11–15 % vastustaa etävanhemman tapaamisia ja huoltoriitojen kohteena olevista lapsista 20–40 % on vieraannutettuja. Bow’n ym. (2009) kyselytutkimuksessa huoltoriita-asiantuntijoiden keskimääräinen arvio oli, että 26 %:ssa huoltoriidoista on vieraannuttamista. Se arvioitiin voimalliseksi näistä tapauksista 21 %:ssa eli runsaassa 5 %:ssa huoltoriidoista. Bernet ym. (2010, 128) päättelevät katsausartikkelissaan, että huoltoriitalapsista 25 % vieraantuu toisesta vanhemmastaan ainakin jossain määrin. Lorandosin ym. (2013) arvio on 20–30 %.

Kriminalisoinnissa on kyse siitä, että määritellään jokin teko, jonka tekeminen ei ole sallittua, ja sitten sen teon tekemisestä säädetään jokin rangaistus. Jos jotakin asiaa ei ole kriminalisoitu, silloin kukaan tuomari ei voi siitä ketään tuomita, vaikka haluaisikin. Tällä asialla ei sinällään ole tekemistä ”kaikkien näkökulmien huomioimisen” kanssa. Kriminalisoinnissa lähdetään rikoksen uhriksi joutuneen henkilön oikeusturvan toteuttamisen lähtökohdasta, vieraannuttamisen tapauksessa siis lapsen ja toisen vanhemman oikeusturvan. Analogian vuoksi mainittakoon, että kun esimerkiksi lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö aikanaan kriminalisoitiin, lähdettiin lapsen oikeusturvan lähtökohdista, ei pedofiilin oikeusturvan. Lainsäädännön yhtenä tärkeänä tehtävänä on turvata heikomman osapuolen oikeuksia. Eroperheissä heikompi osapuoli lapsen lisäksi on se vanhempi, jonka luona lapsi ei asu.

Ei ole erityisen poikkeuksellista, että rikoksia selvitettäessä todetaan useampi kuin yksi osapuoli syylliseksi rikokseen ja heidät kaikki tuomitaan joko samasta tai eri rikoksesta. Kuvitellaanpa tilanne, jossa ”kaikki näkökulmat huomioon otettuina” voidaan todeta lähivanhemman syyllistyneen vieraannuttamiseen. Tuomari on tilanteessa voimaton, koska hänellä ei ole olemassa mitään työkalua, jolla hän voisi asiaan puuttua, kun vieraannuttamista ei ole kriminalisoitu. Kuvitellaanpa sitten vaikka, että saman perheen samaan huoltoriitaan liittyen ”kaikki näkökulmat huomioon otettuina” voidaan myös tapaajavanhemman todeta syyllistyneen jonkin kriminalisoidun teon tekemiseen, sanotaan vaikkapa omavaltaisen huostaanoton. Se on rikoslaissa kriminalisoitu, joten halusipa tai ei, tuomarilla on velvollisuus tuomita siitä tuo tapaajavanhempi. Molemmat vanhemmat siis toimivat väärin, mutta vain hän, joka lapsen asumisen kannalta jo muutenkin on heikompi osapuoli, voidaan tuomita ja tuomitaan. Yleisen oikeustajun mukaan asia ei silloin mene oikeudenmukaisesti eikä myöskään lapsen oikeus molempiin vanhempiinsa ole turvattu.

Parisuhteen päättymiseen liittyy monenlaisia tunteita, joita osapuolten pitää käydä läpi ja käsitellä. Tämä koskee molempia eroavia vanhempia ja on sinällään ihan normaalia. Erilaiseksi vanhempien välillä asian tekee kuitenkin se, että sillä vanhemmalla, jonka luona yhteinen lapsi asuu, on niin halutessaan aivan ylivoimaisen tuhovoimainen ase, jolla hän voi katkeruutensa puuskissa tuota toista, omaa erokriisiään läpikäyvää vanhempaa lyödä. Tuo ase on vanhempien yhteinen lapsi, jonka yhdessäoloa toisen vanhemman kanssa lähivanhempi pystyy yksipuolisesti määräämään. Tapaajavanhemman ei tarvitse sanoa kuin yksi väärä sana, niin lähivanhempi voi jo ryhtyä väittämään, että tapaajavanhempi on ”se kiusaaja” ja sitten ”rangaista” tapaajavanhempaa estämällä yhteistä lasta näkemästä häntä. Sen sijaan tilanteessa, jossa lähivanhempi purkaisi tunteitaan tapaajavanhemmalle, olisi tapaajavanhemman vain nöyrästi otettava kaikki vastaan, sillä jos hän erehtyisi sanomaan mitä tahansa, joka voisi olla se väärä sana, tapahtuisi jälleen tuo edellä kuvattu asia.

Yleisesti voitaneen olettaa, että parisuhteen päättyminen itsessään on molemmille vanhemmille keskimäärin yhtä suuri kriisi. Molemmilla vanhemmilla tulisi olla oikeus purkaa siihen liittyviä tunteitaan ja selvittää siihen liittyviä asioita omin sanoin tarvittaessa myös sen toisen vanhemman kanssa. Mutta tapaajavanhempi joutuu tuon parisuhde-erokriisin lisäksi eroamaan myös lapsistaan toisin kuin lähivanhempi. Lähivanhemmalla tai kenelläkään, joka ei itse sitä ole kokenut, ei voi olla aavistustakaan siitä, miltä se tapaajavanhemmasta tuntuu. Ja kun ei tiedä, ei pitäisi myöskään tuomita. Mutta silti juuri tuosta seikasta, että tapaajavanhempi joutuu eroamaan myös lapsestaan, seuraa edelleen se, että tapaajavanhemmalla ei ole käytännössä mahdollisuutta käsitellä edes parisuhteen päättymiseen liittyviä tunteitaan tasavertaisesti lähivanhemman kanssa tai ainakin hän on siinä asiassa täysin lähivanhemman kypsyyden armoilla. Jos lähivanhempi saa pienenkin syyn sanoa tapaajavanhemman olevan ”se kiusaaja”, on sillä heidän yhteisen lapsensa kannalta radikaalisti vakavammat seuraukset kuin sillä, jos tapaajavanhempi sanoo lähivanhemman olevan ”se kiusaaja”.

Luultavasti siitä aiheutuisi oikeudenkäyntejä jonkin verran lisää. Mitään rikollista tekoa ei kuitenkaan voida jättää kriminalisoimatta sen takia, että siitä tuomitseminen edellyttää oikeudenkäyntiä. Ei edes sellaista rikollista tekoa, jonka uhriksi ja siten myös oikeudenkäynnin osapuoleksi voi joutua lapsi. Ei pedofiliaa eikä pahoinpitelyä. Eikä vieraannuttamista. Viitaten vielä kysymykseen 9, jossa kysyttiin toisen näkökulman huomioimisesta: Oikeusvaltioissa oikeudenkäynnit suoritetaan erityisesti rikoksesta epäillyn oikeusturvan takaamiseksi. Niissä valtioissa, joissa ei ole oikeudenkäyntejä, oikeus jaetaan suoraan kadulla ilman syytetyn mahdollisuutta puolustautua.

Asiantuntijoiden tutkimusten mukaan vieraannuttaminen rinnastuu vakavuudessaan lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön (esim. Häkkänen-Nyholm, H., Laajasalo, T., Tuuri, T. (2013). Lapsen vieraannuttaminen vanhemmasta: Toimintatavat ja niiden vaikutus lapsen ja vanhemman hyvinvointiin). Kukaan ei vakavissaan ehdottane, että lapsen seksuaalista hyväksikäyttöäkään tulisi poistaa laista sen vuoksi, että siitä voi aiheutua pitkiä oikeudenkäyntejä, joista on haittaa lapsen kasvulle ja joiden aikana lapselle voidaan mm. joutua tekemään epämiellyttäviä tutkimuksia. Vieraannuttamisessa on kyse lapsen henkisestä pahoinpitelystä, jossa mm. varastetaan lapselta hänen identiteettinsä koko toinen puoli, kaikki se, mitä hänellä olisi oikeus toiselta vanhemmaltaan saada. Jos pitkät lapsiin liittyvät oikeusprosessit olisivat kelvollinen perustelu olla säätämättä lakeja, silloin rikoslaista pitäisi poistaa kaikki muutkin sellaiset rikokset, joiden uhriksi voi joutua lapsi.

Mitään rikollista tekoa ei pidä jättää kriminalisoimatta sen takia, ettei sen kriminalisointi suojaisi uhria joltakin toiselta asialta. Murhaa ei voida jättää kriminalisoimatta sen takia, ettei se suojaa uhria kaivoon putoamiselta ja niin edelleen.

Ensinnäkin on huomattava, että lähivanhemman tekemää tapaamisten estämistä ei vastaa se, että tapaajavanhempi ei tapaa lastaan. Sen sijaan analoginen vastaavuus olisi, että tapaajavanhempi ei palauttaisi lasta lähivanhemmalle tapaamisajan päättyessä. Sellainen teko on jo kriminalisoitu rikosnimikkeellä omavaltainen huostaanotto, josta tapaajavanhempi voidaan tuomita enintään kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Kukaan ei kysy, mitä lapsi ajattelee siitä, jos hänen vanhempansa joutuu tuollaisesta teosta vankilaan. Kenellekään ei tule mieleen, että eihän tuollaista tekoa kukaan omalle lapselleen tekisi mistään muusta syystä kuin rakkaudesta omaan lapseensa tilanteessa, jossa yhteydenpito muutoin on uhattuna. Pelisäännöt on kuitenkin oltava olemassa niitä tilanteita varten, joissa vanhempi toimii omavaltaisesti. Pelisäännöt pitäisi olla olemassa myös lähivanhemmalle.

Lastaan tapaamattomaan tapaajavanhempaan rinnastuu kenties lähinnä sellainen lähivanhempi, jonka lapset on sijoitettu kodin ulkopuolelle tai otettu huostaan ja joka ei sen jälkeen tapaa lastaan, vaikka hänelle tarjotaan siihen mahdollisuus. Lasta ei tuolloinkaan pakoteta tapaamaan tuota vanhempaansa eikä tuolle vanhemmalle ole siitä rikosoikeudellista seuraamusta. Myös tällaisessa tilanteessa syyt siihen, miksi tämä vanhempi ei halua tai kykene tapaamaan lastaan voivat olla esimerkiksi lapsesta eroon joutumisen aiheuttama järkytys ja masentuneisuus, päihteet tai perättömän lapseen kohdistuneen väkivaltaepäilyn tai seksuaalisen hyväksikäyttöepäilyn aiheuttama pelko siitä, että joutuu syyttömänä tuomituksi tai menettää lapsensa uudestaan.

Lisäksi vanhemman tapaaminen on lapsen oikeus, ei velvollisuus, eikä siten ole perusteltua eikä myöskään lapsen edun mukaista pakottaa lasta tapaamaan sellaista vanhempaansa, joka syystä tai toisesta ei siihen kykene, puhumattakaan lapsen rikosoikeudellisesta rankaisemisesta tilanteessa, jossa tapaamiset estyvät lapsen ilmaiseman tahdon seurauksena (joka edelleen saattaa olla lapseen kohdistuneen vieraannuttamisen seurausta). Erityisesti lapsen edun näkökulmasta katsottuna tilanne on yhteiskunnan velvollisuuksien kannalta täysin päinvastainen silloin, kun lapsen ja toisen vanhemman väliset tapaamiset estyvät lähivanhemmasta tai tämän toiminnasta johtuvasta syystä.

Syyt lapsen tapaamattomuuteen tilanteissa, joissa tapaajavanhempi on täysin kelvollinen vanhempi, voivat tapaajavanhemman puolelta olla moninaiset. Yleisimpiä syitä lienevät lähivanhemman toimesta tapahtuneen huoltokiusaamisen aiheuttama turhautuminen, pelko perättömien rikos- ja lastensuojeluilmoitusten kohteeksi joutumisesta, katkeroituminen yhteiskunnan lähivanhempaa suosivista asenteista, menettelyistä ja käytänteistä, arvottomuuden tunne vanhempana, jatkuvasti toistuvat riipaisevat jäähyväiset lapsista lyhyiden tapaamisten toistuvasti päättyessä jne. Lapsilleen omistautuneet tapaajavanhemmat saattavat myös tuntea häpeää joutuessaan sosiaalisiin tilanteisiin, joissa käy ilmi, etteivät he tiedä lastensa arjesta niin paljoa kuin heidän käsityksensä mukaan vanhemman kuuluu oman lapsensa arjen asioista tietää. Todellisesta tapaamattomuuden syystä riippumatta lähivanhempi kuitenkin esittää asian siten, että tapaajavanhempi on hylännyt lapsensa. Mielikuva siitä, että lapsen hylkääminen olisi yleisempää kuin vieraannuttaminen, perustuu näihin lähivanhempien kertomuksiin. Kuitenkin vain tapaajavanhemmat itse voivat tietää tekojensa todelliset syyt ja motiivit. Tutkittua tietoa näistä motiiveista ei ole, mutta vieraannuttamista esiintyy asiantuntijoiden arvioiden mukaan vähintään 10 % huoltoriidoista.

Ei. Tällainen kysymys lähtee ajattelusta, jossa lähivanhempi on tapaajavanhemman yläpuolella, ”tärkeämpi” vanhempi. Sellainen, joka voi diagnosoida tapaajavanhemmassa olevia ongelmia omien käsitystensä mukaan ja sitten siltä pohjalta määrätä, kuinka paljon lapsi voi tavata toista vanhempaansa. Mikä oikeastaan on se seikka, joka asettaa lähivanhemman tällaiseen asemaan? Missä vaiheessa ja minkä tapahtuman seurauksena lähivanhemmasta on tullut ”ylempi” vanhempi? Toivottavasti vanhemmat sentään vielä parisuhteessa ovat olleet lapselle yhtä tärkeitä ja parisuhteen päättyminenkin on saattanut olla vanhempien yhteinen tai lähivanhemman yksin tekemä ratkaisu. Entä miten pitäisi toimia, jos tapaajavanhempi pelkää lähivanhempaa? Sehän kai on kuitenkin todennäköisempää ottaen huomioon vanhempien keskinäiset valtasuhteet lapsen asumisen perusteella.

Jonkin objektiivisen tahon tulisi aina ensin arvioida, onko esimerkiksi vasta eron jälkeen syntyneille peloille olemassa jotakin todellista syytä vai ovatko ne vain vanhemman omaa, joko tahallista tai tahatonta, mielikuvitusta? Lähtökohtaisesti on pidettävä erikoisena, että parisuhteessa voidaan olla hyvinkin pitkään ja tehdä yhteisiä lapsia, mutta kun ero tulee, silloin se ex-puoliso, jonka itse on aiemmin oman lapsensa toiseksi vanhemmaksi kelpuuttanut, muuttuukin vanhemman mielessä pelottavaksi, liikaa päihteitä käyttäväksi tai vastaavaa. Ei ole harvinaista, että hänen aletaan kuvitella myös käyttäneen yhteistä lasta seksuaalisesti hyväkseen. Näissä kaikissa tapauksissa pitäisi aina herätä kysymys, että onko siinä mahdollisesti kyse vain sen tällä tavoin ajattelevan vanhemman omasta sisäisestä ajatusmaailmasta ja liittyykö siihen sellaisia yhteiseen lapseen liittyviä motiiveja, joita hän ei itse tiedosta tai ei halua ääneen sanoa. Joka tapauksessa, olivatpa tuon erokriisiä läpikäyvän vanhemman omat ajatukset ja pelot millaisia tahansa, on lapsi kuitenkin itsenäinen olento, jonka ajatusmaailma on vanhemman ajatusmaailmasta erillinen. Vaikka vanhempi oikeasti jostakin syystä alkaisikin eron jälkeen esimerkiksi pelätä lapsensa toista vanhempaa, se ei automaattisesti tarkoita sitä, että lapsikin häntä pelkää tai että lapsen oleminen tämän vanhemman kanssa on lapselle vahingollista. Ainakin lähtökohtaisesti paljon todennäköisempää juuri lapsen näkökulmasta katsottuna on, että lapsi muistaa vielä ne hyvät hetket, jotka hän sai tuon toisen vanhemman kanssa kokea silloin, kun vanhemmat vielä olivat yhdessä, ja haluaisi kokea niitä hetkiä paljon lisääkin ennen kuin ne vieraannuttavan lähivanhemman kanssa asuessa pääsevät unohtumaan. Vieraannuttamisen tunnusmerkistöön kuuluu, että ajan kanssa vieraannutettava lapsi omaksuu lähivanhemman kielteiset käsitykset tapaajavanhemmasta ja kääntyy itsekin tuota vanhempaansa vastaan. Yhteiskunnan taholta ei ole oikein jättää puuttumatta tällaisiin tilanteisiin eikä siihen puuttumatta jättäminen ole lapsen edun mukaista. Näiden asioiden objektiivinen puntarointi juuri lapsen kannalta edellyttää lähivanhemmalta erityistä kykyä lapsen asemaan asettumisesta. Jos lähivanhempi samaan aikaan käy vielä läpi omaa parisuhde-erokriisiään ja erittelee siihen liittyviä tunteitaan, on tuo häneltä paljon vaadittu. Silloin on tärkeää, että yhteiskunnalla olisi käytettävissään työkalut puuttua tilanteeseen. Vieraannuttamisen kriminalisointi on yksi tällainen työkalu. Sen olemassaolo ei tarkoita, että sitä tulisi ensisijaisesti joka tilanteessa käyttää, mutta se, samoin kuin muutkin kriminalisoidut asiat, viestittäisi jo olemassaolollaan ihmisille, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä on sallittua käytöstä ja mikä ei, ja siten ohjaisi lähivanhempaa toimimaan oikein ja ennaltaehkäisisi käytöstä, joka ainakin on lapselle yksiselitteisesti vahingollista.

Se on mahdollista. Kaikkia rikoslaissa jo tällä hetkellä määriteltyjä rikosnimikkeitä voidaan käyttää myös kiusantekotarkoituksessa väärien ilmoitusten tekemiseen. Erityisen yleistä tällainen kiusanteko on huoltoriitojen yhteydessä. Isät lasten asialla ry ei kuitenkaan kannata sen johdosta kaikkien rikosten dekriminalisointia.

Isät lasten asialla ry toimii sukupuolineutraalisti ja lastaan tapaamattomien tapaajavanhempien joukossa on molempien sukupuolten edustajia, joten Isät lasten asialla ry puhuu isien sijasta mieluummin tapaajavanhemmista korostaen samalla, että isä ja tapaajavanhempi eivät ole toistensa synonyymeja ja Isät lasten asialla ry kannattaa yhteiskuntajärjestystä, jossa ne myöskään käytännössä eivät sitä ole.

Tällaisen kysymyksen esittää yleensä henkilö, joka ei ole keskustellut tapaajavanhempien kanssa ja jolla ei ole oikeaa tietoa siitä, miltä tuntuu olla vain se ”tapaajavanhempi”, jonka olemista oman lapsensa kanssa sanelee ”tapaamissopimus” tai täysin ulkopuolisen, lapsia koskaan tapaamattoman tuomarin määräämä ”päätös”. Sitä, kun lapset kasvavat ja kehittyvät, kokevat iloja ja suruja, tarvitsisivat apuasi, haluaisivat kysyä neuvoa, kertoa kuulumisiaan, tehdä, olla kanssasi ja elää ihan tavallista arkea, mutta eivät voi, koska ”sopimuksen” mukainen seuraava aika on vasta vaikkapa kahden viikon päästä. Silloin se tilanne on jo kauan sitten mennyt ohi ja unohtunut. Ja silloinkin voidaan tavata vain siinä tapauksessa, jos lähivanhempaa sattuu tapaamisen salliminen huvittamaan.

Vanhemmuus on muutoinkin hauras asia, varsinkaan nuoret vanhemmat eivät helposti kestä edes kritiikkiä omasta vanhemmuudestaan. Minkä merkityksen tuo hauraus saa silloin, kun vanhempi joutuu vielä tapaajavanhemmaksi, jonka kanssa lapsi saa olla vain ennalta sovittuina ja rajattuina aikoina? Joskus tapaajavanhemmalta otetaan vielä lapsensa huoltajuuskin pois ja ylentämällä lähivanhempi yksinhuoltajaksi. Kaikki se, mistä tapaajavanhempi haaveili yhdessä oman lapsensa kanssa, se vanhemmuus ja asema lapsen vanhempana, jota piti pysyvänä itseisarvona, otetaan pois ja lakkaa olemasta vastoin vanhemman tahtoa. Mitä kysyjä tietää tuskasta, jota eroaminen omasta rakkaasta lapsestaan on, kun häntä niin harvoin ja silloinkin vain niin lyhyesti saa nähdä ja hänen äänensä kuulla. Kun häntä rakastaa niin paljon, ettei halua tuottaa hänelle noiden toistuvien erohetkien tuskaa ja on valmis vaikka olemaan näkemättä häntä lainkaan, jotta saisi säästettyä hänet ja itsensä tuolta tuskalta. Ainakin äideille neuvotaan, että heidän on pidettävä huolta itsestään, jotta voivat ylläpitää toimintakykynsä lapsensa vanhempana ja pitää huolta lapsestaan. Jos tapaajavanhempi yrittää suojata itseään tuolta musertavalta jatkuvien erojen tuskalta, häntä ei pidetäkään vastuullisena vanhempana, vaan hänet syyllistetään siitä. Hänet tuomitaan antamatta hänelle mahdollisuutta kertoa, millainen määrä tuskaa on saanut hänet päätymään noin äärimmäiseen ratkaisuun. Sitä tuskaa entisestään lisää se, kun lähivanhempi sitten esittää asian siten, että tapaajavanhempi on omasta tahdostaan lapsensa hylännyt. Kuten monessa muussakin asiassa, tässäkin asiassa lapsi ennen pitkää omaksuu tuon lähivanhemman käsityksen, koska asuu ja viettää suurimman osan ajastaan hänen luonaan.

Jos asiaa ei ole omakohtaisesti kokenut, ei voi ymmärtää, kuinka pelottavaa on tavata omaa lastaan sen jälkeen, kun lähivanhemman ehtymätön mielikuvitus on saanut aikaiseksi sen, että tapaajavanhempaa on aiheettomasti epäilty kaikesta mahdollisesta mukaan lukien oman lapsen pahoinpitely ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Kuka tahansa, lähivanhempi mukaan lukien, saa tuollaisen epäilyn aikaiseksi pelkän ilmoituksen tekemisellä poliisille tai lastensuojeluviranomaiselle. Tuollaisen ilmoituksen tekeminen on käytännössä täysin riskitöntä, koska siitä ei seuraa ilmoituksen tekijälle mitään, vaikka epäily sitten myöhemmin osoittautuisikin aiheettomaksi. Ilmoituksen tekijän on vain kirkkain silmin väitettävä, että on toiminut hyvässä uskossa. Muunlaisen näkemyksen todistamisessa todistelutaakka on alkuperäisen epäilyn kohteeksi joutuneella. Tällaisten epäilyjen vireillelaitto huoltoriitojen yhteydessä on erittäin yleistä, useita kymmeniä prosentteja huoltoriidoista. Vaikka nykypäivänä jo ennalta varsin hyvin voidaan aavistaa näiden juttujen mitä todennäköisimmin osoittautuvan ennen pitkää perättömiksi, on viranomaisten kuitenkin aina tutkittava niiden todenperäisyys varmuuden vuoksi. Nuo tutkimukset kestävät vuosia, jona aikana tapaajavanhemmalta on lapsensa tapaaminen estetty ”varmuuden vuoksi”. Tuota aikaa ei hyvitetä lapselle ja tapaajavanhemmalle millään tavoin, kun epäily sitten lopulta osoittautuu aiheettomaksi. Koko ajan lapsi kuitenkin vieraantuu tapaajavanhemmastaan yhä enemmän. Käytännössä tapaajavanhempi jo noiden tutkimusvuosien aikana saa syyllisen leiman otsaansa, vaikkei häntä silloin virallisesti vielä olekaan tuomittu. Todistelutaakan pitäisi olla asianomistajalla, mutta enemmän tai vähemmän arpapeliä on aina se, onnistuuko tapaajavanhempi todistamaan syyttömyytensä. Tutkimusten aikana epäillyn pääseminen käsiksi todistusaineistoon on hyvin rajoitettua ja oikeusjärjestelmämme lähtee siitä, että epäilty lähtökohtaisesti aina valehtelee omaksi edukseen. Tämä asetelma luodaan jo esitutkinnan alussa, vaikka asianomistajalla ja epäillyllä ei näissä tapauksissa ole muuta eroa kuin se, että asianomistaja on se, joka haastaa riitaa käyttäen siinä myös viranomaisia hyväkseen. Vastaajaa ei kuulla ennen asianomistajan kuulemista eikä hänen puolestaan puhuvia todisteita oteta talteen silloin, kun ne vielä ovat olemassa. Kokemus aiheettomasti epäiltynä olemisesta väkivaltaan tai seksuaaliseen hyväksikäyttöön on niin traumaattinen, että on hyvin ajattelematonta ja loukkaavaa lähteä arvostelemaan tapaajavanhempia, jotka eivät tuon kokemuksen pelossa uskalla tavata omaa lastaan ainakaan ilman, että paikalla on jatkuvasti puolueettomia todistajia katsomassa, että mitään lähivanhemman kuvittelemia asioita ei tapahdu. Huolehtiminen sellaisten todistajien jatkuvasta läsnäolosta ei ole helppoa ja ainakin se vie pois pohjan siltä, mihin lapsen ja tapaajavanhemman välinen kahdenkeskinen yhteinen aika on tarkoitettu.

Joskus syyt lasten tapaamattomuuteen ovat puhtaasti taloudelliset: kohtuuttomista elatusmaksuista tai oikeudenkäyntikuluista johtuvat. Jos lähivanhempi on muuttanut lasten kanssa hyvin kauaksi tapaajavanhemmasta, saattavat matkakulut tai muut matkustamiseen liittyvät käytännön seikat estää lasten tapaamisen.

Isät lasten asialla ry toivoo, että edellä kirjoitetusta löytyisi keinoja lähestyä tilanteita, joissa tapaajavanhemmaksi joutunut, muutoin täysin kelvollinen vanhempi syystä tai toisesta eron jälkeen kieltäytyy tapaamasta lastaan. Jokaisessa tapauksessa on omat yksilölliset erityispiirteensä. Isät lasten asialla ry ymmärtää sen tuskan, joka tapaajavanhemmiksi joutuneilla on, mutta ei siitä huolimatta suosittele kenellekään oman lapsensa tapaamisista kieltäytymistä. Vanhemmuus on jokaiselle henkilökohtainen asia ja sellaisenaan upea, vaikka yhteiskuntajärjestelmämme ei kaikilta osiltaan olekaan vielä kypsä sitä tunnustamaan.