Yhteiskunnan vihollinen nro 1


Kauan sitten, no jokunen vuosi sitten, olin minäkin yhteiskunnan arvostettu jäsen. Työssäkäyvä perheenisä, veronmaksaja ja tv-lupakin oli aina maksettu. Kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla nyt vihainen, katkera ja kostonhimoinen.

Kuitenkin tunnen lähinnä käsittämätöntä surua joka asuu sisälläni ilman, että pääsee ulos. Olen kyllä yrittänyt itkeä, mutta se ei koskaan onnistu. Olo on eri kuin läheisen hautajaisissa, jossa pyrkii olemaan itkemättä. Itku kuitenkin aina tulee, koska läheisen menetys kuoleman kautta on lopullista.

Tunnen myös hämmennystä. Olen tekemisissä asian kanssa johon minulla ei ole ratkaisua. Aivan kuin minulta puuttuisi yksi pala palapelistä. Kuitenkin tunnen, että ratkaisun avaimet ovat olemassa, mutta avaimet ovat muiden hallussa. Heidän kanssaan kuitenkin tuntuu, että puhumme aivan eri kieltä. Kuinka he eivät pysty näkemään ja ymmärtämään mitä heille yritän kertoa? Välillä tuntuu siltä, että heidän täytyy ymmärtää, mutta he eivät syystä tai toisesta halua tai uskalla puuttua asiaan.
Tämä asia ei tunnu kuuluvan heille vaan jollekin toiselle.

Tunnen myös turhautumista näitä muita kohtaan. He uskovat tietävänsä mistä on kyse vaikka heillä ei ole omaa kokemaa asiasta. He haluavat lakaista minut maton alle. Heille olen kiusallinen ongelma joka haittaa heidän virkansa suorittamista niin kuin he sitä haluaisivat suorittaa. Aivan kuin minä vähäpätöinen ihminen muka tietäisin paremmin kuin he, ammattilaiset.

Välillä tekee mieli luovuttaa. Muuttaa vaikka toiseen maahan. Jättää kaikki. En kuitenkaan voi tehdä sitä. Olen antanut lupauksen. Hiljaisen lupauksen ainakin yrittää muuttaa asioita, jotta kukaan toinen ei joutuisi kohtaamaan samaa. Ystäväni sanoi että tämä kokemuksen risti on annettu minulle kannettavaksi koska minä pystyn sen kantamaan. Toivon ettei hän ole väärässä. Välillä tuntuu että on.

En ole yksin. Ensin luulin, että olen. Yhtäkkiä huomasin, että meitä on monta. Meillä kaikilla on lähes identtinen kokema. Ratkaisua kuitenkin haemme eri tavoin. Jotkut uskovat asian rauhanomaiseen ratkaisumahdollisuuteen. Jotkut keskittyvät valituksiin ja kanteluihin. Jotkut käyvät oikeutta yhä uudelleen ja uudelleen. Jotkut ovat luovuttaneet. Jotkut ovat ulkoisesti täyttäneet tyhjiön uudella perheellä vaikka sydämessään eivät koskaan ole unohtaneet. Eivät koskaan.

Miksi yhteiskunta hyväksyy lapsen vieraannuttamisen vanhemmastaan? Miksi meiltä halutaan viedä mahdollisuus hakea lastemme oikeutta meihin? Emmekö me enää ole osa lapsen perhettä? Miksi se, jota kohtaan tehdään vääryyttä, on se ongelma, jos hän ei hyväksy tehtyä vääryyttä? Miten tässä kävi näin? Miksi meistä tuli yhteiskunnan vihollisia numero yksi?

Avainsanat: , , , , , ,