Vaihdetaan porkkanaa


Huoltolain yleisluontoisuuden vuoksi laista ei löydy paljoakaan apua yksittäisen asian ratkaisemiselle. Lapsiasioiden hyvän käsittelyn periaatteet ja ratkaisukriteerit ovatkin pitkälti muodostuneet alioikeuskäytännössä.

Yksi huoltolain tärkeimmistä tavoitteista on turvata lapsen myönteinen ja läheinen suhde kumpaankin vanhempaan. Jotta tämä voisi toteutua, tuomari arvioi esitetyn selvityksen perusteella, kumpi vanhemmista kykenee lapsen lähihuoltajana paremmin turvaamaan lapsen suhteen toiseen vanhempaan. Se, että toinen vanhemmista pyrkii ilman perusteltua syytä rajoittamaan lapsen ja toisen vanhemman yhteydenpitoa tai jopa estämään tapaamisoikeuden toteutumisen, osoittaa lähtökohtaisesti vanhemman soveltumattomuutta lähihuoltajaksi. Se ei kuitenkaan välttämättä estä häntä saamasta tai säilyttämästä lapsen lähihuoltajuutta, mikäli muu asiassa esitetty selvitys puhuu sen puolesta, että lapsen edun mukaista on asua kyseisen vanhemman luona.

Ratkaisun perusteena on ainoastaan lapsen etu eikä siihen saa vaikuttaa se, miten vanhemmat ovat käyttäytyneet toisiaan kohtaan, ellei se osoita heistä jotain kielteistä vanhempana. Lapsen huoltoa ja asumista koskeva ratkaisu ei saa olla ”syyllisen” vanhemman rankaisemista tai hyvin käyttäytyneen vanhemman palkitsemista (Matti Savolainen ”Lapsen huolto ja tapaamisoikeus 1984 s.81”).

Tämä tarkoittaa sitä, että vakiintunut oikeuskäytäntö ja lapsen edun tulkinta pohjaa 30 vuotta vanhoihin alioikeuden ratkaisukriteereihin. Vieraannuttaminen ilmiönä oli tällöin vielä täysin tuntematon. Ainakin Suomessa. Lapsen edun määreet saatiin kirjattua lastensuojelulain puolelle vasta vuonna 2007. Lastensuojelulain uudistus toi tällöin myös erityisen painoarvon lapsen sisarussuhteiden säilymiselle. Lapsen oikeus myös tapaavaan vanhempaan odottaa vielä vanhvistamistaan.

Huoltoriitojen vakiintunut oikeuskäytäntö suhteessa lapsen etuun tuntuu kuitenkin ristiriitaiselta. Käytännössä tuntuu siltä, että lapsen etu saa väistyä vakiintuneen oikeuskäytännön edessä. Vakiintunut oikeuskäytäntö ei kannusta edistämään lapsen etua. Päinvastoin. Vanhemmalla, jonka tavoite on syrjäyttää toinen vanhempi lapsen elämästä, on vakiintuneen oikeuskäytännön lupa saavuttaa tavoitteensa vääryydellä ja viekkaudella. Lain hengen ja huollon periaatteiden noudattamista taas ei seuraa muuta kuin murhetta ja pahimmassa tapauksessa lapsen täydellinen menettäminen.

Oikeusoppineet ovat suuressa viisaudessaan päätyneet siihen, että vanhempi voi olla hyvä vanhempi, vaikka polkisi lapsen keskeisen oikeuden suohon. Tähän täytyy löytyä taustalta joku viisaus, joka ei nyt vaan aukea tavalliselle tallaajalle. Puuttuuko oikeusoppineilta kokemuksellinen ymmärrys huoltoriidoista? Eikö toisen vanhemman huoltokiusaaminen ole lapsen edunkin vastaista?

Mieleen tulee vanha kertomus arabialaisesta isästä, jolla oli kolme poikaa. Vanhuuden päivillään isä sanoi jättävänsä omaisuutensa pojalle, jonka hevonen on viimeisenä Mekassa. Pojat lähtivät hevosineen matkaan mahdollisimman hitaasti. Matka kesti päiväkausia ja pojat hevosineen olivat aivan nääntyneitä, nälissään ja väsyneitä. Vastaan tuli vanha viisas mies, joka kysyi pojilta, mitä he olivat tekemässä. Pojat kertoivat isänsä asettaman ehdon. Vanha mies kertoi pojille ratkaisun ongelmaan ja kohta pojat olivatkin innoissaan täydessä laukassa kohti Mekkaa. Pojat vaihtoivat hevosia keskenään.

Ehkä huoltokiusaamisen estämiseksi olisi syytä vaihtaa vanhempien motivaatiota toteuttaa lapsen etua. Nyt itsekkäämpi vanhempi ”palkitaan”. Ei tarvitse vaihtaa porkkanaa kepiksi. Vaihdetaan porkkanaa. Epäitsekkäämpi vanhempi on se, joka toteuttaa lapsen etua. Tässä tarvitaan kuningas Salomonin viisautta.

Avainsanat: , , , , ,