Sun syy!!!


Vieraskynäblogeja:

SUN SYY!!!

Se on jonkun toisen syy. Lastenvalvojan, sosiaalityöntekijän, ex-puolison, naapurin, entisen anopin, sinun. Minussa ei ole mitään vikaa. Minä voisin sopia asioista, mutta kun se toinen, se aiheutti eronkin, ei sen kanssa voi keskustella. Minä olen kypsä aikuinen ja asiallinen, mutta kun koko muu maailma on minua vastaan! Koko ajan haemme syyllistä ja ainakin oikeutusta vihalle ja katkeruudelle, lapsellisuuksillemme.

Lupaa sille, että voimme sanoa olevamme parempi kuin joku toinen, parempi kuin lapsen toinen vanhempi. Kuitenkin, se ”huono” vanhempi on lapsen toinen vanhempi ja lapsellahan oli kai oikeus molempiin vanhempiin. Siis myös siihen, jonka takia erositte, joka on huonompi kuin sinä.Millä mitataan sitä, mikä on liian huono vanhempi? Riittääkö se, että lapsella ei ole tullessaan mukana ehjää talvitakkia? Entä jos lapsi tulee hiukan nälkäisenä kotiin, onko siellä nyt laiminlyöty hoitoa? Ääritapauksissa se on ilman muuta selvää. En nyt puhu niistä, väkivallasta ja kiduttamisesta, selkeistä ongelmista, huumeista, rikollisuudesta. Erotetaan nämä nyt suosiolla toisistaan, että et pääse puolustautumaan. Ei aleta hiuksia halkomaan ja hakemaan sitä oikeutusta kaikkeen pikku pyttyilyyn.

Olen suunnattoman ja täysin eri mieltä hyvin monesta asiasta ex-puolisoni kanssa, samoin nykyisen puolisoni exän kanssa. Siis todella eri mieltä ja olen ihan varma, että juuri minä olen oikeassa. Se on kuitenkin ihan yksi ja sama, koska lapsen toisellakin vanhemmalla on osansa lapsen kasvatuksessa, hyvässä ja pahassa. Tehdäänhän niitä virheitä ”kokonaisissakin” perheissä, lapsi tietää tasan tarkkaan kummalta kysyy jälkiruokaa ja kummalta ei. Pönkitämme omaa vanhemmuutta tarkastelemalla toisen virheitä, kun pitäisi katsoa peiliin ja kasvaa itse vanhemmaksi. Jos ei havaitse itsessään mitään virheitä on aivan varma, että ollaan hakoteillä. Jokainen tekee virheitä, varsinkin ihmissuhteissa ja vanhempi-lapsi suhde on ennen kaikkea sitä. Ihmissuhde se on eronneiden vanhempienkin välillä, oli se sitten millainen hyvänsä.

Hyvien ihmissuhteiden edellytys on itsetuntemus, ei syyllisten hakeminen, ei toisten virheiden osoittelu. Yhdessä edellisen kirjoitukseni kommentissa kysyttiin, kuinka monta kertaa pitää antaa anteeksi toisen hölmöilyt? Ihan yhtä monta kertaa, kun omat hölmöilysi. Oletko ihan varma, että toinen osapuoli ei kysy
ihan samaa? Kuka niitä laskee? Lasketko myös omiasi?

Minä laskin nyt tässä samalla mielessäni omia ylilyöntejäni ja mokiani. Niitähän tuli, olen niitä aiemminkin miettinyt, eikä niitä ole ollut helppo myöntää. Ylireagoin uusperheemme alussa niinkin lapselliseen asiaan kerran, kuin siihen, että lapsipuolellani oli villasukat eikä puuvillasukkia. Herranjumala, se melkein
kuolee siihen! Tottahan se on, että minä en pukisi lapselle villasukkia lenkkareihin, mutta ei se lapsi niistä villasukista kärsinyt niin paljoa, kuin aikuisten huonoista väleistä. Poikani tullessa isältään kritisoin
voimakkaasti ja asiattomasti sitä, että he kuuntelivat autossa Tuomari Nurmiota ja poika on vasta kolmen. Mielestäni sanat olivat naista esineellistäviä. Luonnollisesti tein kaiken lasten kuullen ja kovaan
ääneen. Kumpikaan reagoinneistani ei oikeastaan liittynyt varsinaiseen tilanteeseen millään tavalla.

Villasukkia kritisoin omaa epävarmuuttani, ajattelin pönkittää sillä omaa ylivertaisuuttani parempana äitinä, kuin lasten ”oikea” äiti. Tuomari Nurmion kappale taas muistutti minua eräästä inhottavasta
käsittelemättömästä riidasta exän kanssa. Monesti asiat ovat siis myös minun syytäni. Aika kummallista. Minä ylireagoin, tein ihan päinvastoin, siis minä, se sama, joka on vannoutunut isien puolustaja ja äitipuolien, vanhemmuuden ja ennen kaikkea lapsen puolustaja, vääryyden vastustaja, totuuden torvi, henkeen ja vereen!

Iloisena voin kuitenkin todeta, että näistä pahimmista on jo vuosia vierähtänyt. Hirvittävän vaikea edes nämä kaksi tähän oli tunnustaa, tein sen silti.

Terveisin, uusperheen äiti ja äitipuoli, ex-puoliso ja yhteishuoltaja