Riidankylväjä


Riita se on joka kannattaa. Eikö kuulosta tutulta? Se on kuitenkin tuttua tuhansille lapsensa menettäneille täysin kelpoisille vanhemmille. Karu totuus on, että riitaa haastamalla ja riitaa ylläpitämällä savutetaan useimmiten etu huoltoriidassa, jos lapsi asuu riidankylväjän luona.

Mitä ihmettä? Eikös ihan jokaisen kansalaisen oikeustajun mukaista ole se, että se joka aiheuttaa riidan on syyllinen riitaan? Ja jos kerran on riitaan syyllinen niin kai siitä nyt jotain seuraa? Huah…no niinhän sitä tietysti voisi kuvitella.

Kun kyse lapsesta, hänen elämästään ja tulevaisuudestaan niin voisi kuvitella, että yhteiskunnan tavoite olisi turvata hänen koskemattomuutensa. Tai edes varmistaa tulevan veronmaksajan henkinen kasvu ja kehitys veroeurojen takaamiseksi. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Huoltokiusaaminen on vanhemman oikeus. Huoltokiusaamisesta on tullut ”normaalia”. Huoltokiusaaminen kuluu erokriisiin. Ja eihän kriisissä olevaa vanhempaa saa arvostella saati rangaista vaan ymmärtää. Riita loppuu kun kriisi hellittää. Kuka suojaa lasta tämän kriisin ajan?

Jos lapsen haluaa omia itselleen, kannattaa riidellä. Valtakunnasta ei taida löytyä lastenvalvojaa joka leimaisi vuoroasumissopimuksen jos vanhemmilla on ”riita”. Vanhempi, joka hakee apua sosiaaliviranomaiselta huoltokiusaamiseen, ei saa apua. Viranomainen on ulkoistanut riidankäsittelyn vanhemmille itselleen. Ihan kuin viranomaisen johtotähti eli lapsen etu ei olisikaan vaarassa jos toista vanhempaa huoltokiusataan tai pahimmillaan vieraannutetaan.

Kun huoltokiusaamista ja vieraannuttamista kutsutaan riidaksi, voi viranomainen pestä asiasta kätensä. Kiusatun ainoa mahdollisuus on mennä oikeuteen. Ei kyllä taida löytyä myöskään tuomaria joka tuomitsisi vuoroasumisen jos vanhemmilla on ”riita”.

Riitaisuuden korostaminen oikeudessa näyttää olevan usein myös sen puolen strategia jolla lapsi jo on. Koska riita-asiassa vanhemmat ovat itse vastuussa todisteiden esittämisestä eikä heidän itsensä tarvitse edes todistaa valalla tulee oikeusistunnosta usein pelkkä farssi jossa nähdään enemmän tunnetodistamista kuin faktoja. Tunteenhan ei tarvitse perustua faktoihin.

Vanhempi voi esimerkiksi sanoa, että lapsi ahdistuu toisen vanhemman luona. Toinen vanhempi voi sanoa, että ei ahdistu. Olettaako tuomari sitten, että ei kukaan valehtele lapsen ahdistuksesta jos se ei ole totta? Vai että sen täytyy olla valetta kun toinen sen kieltää? Joskus vanhemman on vaikea todistaa, ettei lapsi ahdistu, koska ei ole lasta edes saanut nähdä. Selvää on ainoastaan se, että vanhemmilla on riita. Pahimmillaan huoltokiusattu vanhempi erotetaan lapsen huollosta vanhempien riitaisuuden vuoksi. Riidankylväjä on voittanut. Voittiko lapsi?