Mummo ja kissan kuolema


Eräs jäsenemme, sanotaan häntä vaikka tässä Jaakoksi, työskentelee eräässä ”Apteekissa” jossa asiakkaana käy herttainen eläkeläisrouva ”Vieno”, joka aika ajoin käy hakemassa ”sydänlääkettä”. Eräänä päivänä Vieno oli maksutilanteessa ihan muuta kuin oma herttainen ja
valloittava mummeli – vaan hyvin surullinen ja purskahti itkuu:
”Minun kissani kuoli. Vietimme yhdessä 10 vuotta!”. Jaakko tietenkin otti osaa suruun vilpittömästi. ”Äläkä vain sano että ota uusi!”, Vieno totesi. ”En toki”, jatkoi Jaakko.

Vienon käynnit myymälässä jatkuivat vaihtelevasti ja joka kerta Jaakko käy hänen kanssaan kissa-aiheisia, surullissävyisiä keskusteluja rakkaasta kissasta ja yrittää miettiä viisaita ja lohduttavia sanoja Vienolle. Näin jatkuu kuukausi kuukauden perään. Suru ei jätä. Eräänä päivänä Vieno tuntuu aavistuksen iloisemmalta ja syy selviääkin: ”Minä sain naapurin nuorenparin kissan viikonlopuksi hoitoon – eihän se Tipsua korvaa, mutta ihan kiva kuitenkin.”

Kun tätä vaihetta, eli ajoittaisia kissanhoitopätkiä, oli riittävän
kauan jatkunut, rohkeni Jaakko kysyä Vienolta josko hän kuitenkin
olisi kiinnostunut uuden kissan hankinnasta, vaikkei se toki Tipsua
korvaisikaan? Vienolta vastasi:” En kyllä uskalla koska jos sillekin
kävisi jotain ikävää, en enää kestäisi. Tänään on muuten tasan vuosi Tipsun kuolemasta”.

Monille lemmikkieläin on suorastaan perheenjäsen – ihmislapsi on
varmuudella perheenjäsen! Ainakin pitäisi olla. Vienon kohtalo ja suru tuo mieleen väistämättä paitsi ne lemmikkien omistajat niin paljon enemmän monet vanhemmat joiden lapset ovat elossa mutta suhde heihin on tapettu. Yhdistyksessämme toimivat aktiivit kuulevat päivittäin surullisia tarinoita siitä kuinka milloin kenenkin, isän tai yllättävän usein myös äidin, yhdessäolo on päättynyt tai harventunut satunnaisiin ”tapaamisiin” – ei siksi etteikö heillä, ”tapaajavanhemmilla” ja lapsilla ole halua ja kykyä olla keskenään hyvässä ja turvallisessa kanssakäymisessä – vaan koska lapsi on kirjoilla osoitteessa jossa asuu myös vieraannuttamista toteuttava vanhempi. Niihin oloihin sitten lapsen olosuhteet ovatkin usein vakiinnutetut juurikin olosuhdeselvityksen ja tuomareiden nuijalla.

Asiaa tuntevat psykiatrit, no siis ne muutamat, ymmärtävät mikä on se aito syy että suhde on katkennut ja muuttunut, miksi tapaamiset eivät toteudu ja miksi ennen niin ihanteellinen suhde voi olla lyhyessäkin ajassa muuttunut milloin mistäkin syystä väitetyksi ”lapselle haitalliseksi suhteeksi” jolloin tapaamiset on toteutettava silloin kuin se lähivanhemmalle sopii, jos sopii – ellei ole jopa pyydetty oikeudelta niiden järjestämistä valvotusti kerran kuussa tai niiden poistamista kokonaan. Kyllähän siinä lapsikin alkaa viimeistään silloin uskomaan että ”varmaan tuo ennen niin rakas on tosiaan tehnyt jotain pahaa”.

Luulisi, ja olettaisi että viranomaiset saisivat koulutuksessaan
riittävän valmiuden erottaa sen minkä aiheuttaa ns. huoltoriita ja
vieraannuttaminen. Likaiset keinot ovat huoltoriidoissa tehokkaassa käytössä edelleen, eikä loppua näy – se on sitä helpompaa mitä enemmän välineitä annetaan: kaikkea muuta tunnutaan voivan kriminalisoida – vaan ei vieraannuttamista!?

Yksi välineistä on perättömät syytökset – esim. insesti.
”Korkmanin ym. (2012) mukaan poliisin tietoon tulleiden seksuaalisten hyväksikäyttöepäilyjen määrä on viisinkertaistunut kolmessakymmenessä vuodessa ja kaksinkertaistunut 2000-luvulla, vaikka seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole lisääntynyt. Artikkelissa raportoidaan HUS:in lasten ja nuorten oikeuspsykiatrisessa osaamiskeskuksen tutkimuksista
lapsista, joiden on epäilty joutuneen seksuaalisen hyväksikäytön
uhreiksi. Tutkimuksissa epäilty oli useimmin isä, vaikka
kirjallisuuden mukaan lapsen seksuaalinen hyväksikäyttäjä on useimmin perheen ulkopuolinen. Isiin kohdistuneet epäilyt vahvistuivat tutkimuksissa harvemmin kuin muihin kohdistetut epäilyt. Yksikään huoltoriidan yhteydessä esitetty epäilys ei osaamiskeskuksen tutkimuksissa vahvistunut.” 1)

Kukaan ei tästä huolimatta väitä etteikö insesti olisi vastemielistä ja lailla tuomittavaa vaikka siitäkin säädettyjä lakeja voidaan käyttää, ja käytetäänkin väärin. Harkittuja perusteettomia väitteitä joilla on julmat seuraukset – ei väittäjälle vaan oikeusmurhan uhriksi joutuvalle vanhemmalle – jolta usein lapsi on menetetty vaikka syytteet hylättäisiinkin!

Lapsestaan vieraannuttamisen johdosta erotetuille vanhemmille on hyvin vaikea sanoa lohduttavaa sanaa. Vielä surullisempaa on ajatella niiden lasten sielunmaailmaa ja tunteita jotka ovat vieraannuttamisen pelinappuloita.

Tarvitaan pehmeitä, mutta myös kovia keinoja koska pehmeät eivät näihin riitä! Molempien puolesta voi jokainen asioita tunteva ja kokenut sydämestään toivoa että ei olisi yhtäkään poliitikkoa, lastensuojeluviranomaista ja asiantuntijoita jotka eivät kannattaisi Pauli Kiurun ja Juho Eerolan lakialotteita! Ne täydennettynä vaikkapa valtakunnallisella koulutusohjelmilla sekä asianmukaisella valvonnalla, yhdistettynä oikeuskäytäntöjen osalta tarvittaviin muutoksiin, voidaan suoda tuleville sukupolville huomattavasti vahvemmin hyvinvoiva Suomi.

Ps. Joku saattaa alussa sanottuun sanoa että ”kissat eivät nykyään
kuole – ne lopetetaan” viranomaisten tai muiden ammattilaisten
toimesta. Näin varmasti – yhtä rankasti voi valitettavasti sanoa lukemattomista erovanhemman ja lapsen suhteesta.

1): Korkman, Julia, Taina Laajasalo, Katarina Finnilä, Merja Oksanen ja Eeva Aronen (2012) Lapsen seksuaalisen hyväksikäyttöepäilyn selvittäminen. Suomen lääkärilehti, 20/2012, 1581–1587.

Avainsanat: , , , , , , ,