Lapsi jäi jalkoihin


Oletettavasti lain laatijoilla on hyvä tarkoitus. Oikeuskäytäntö kuitenkin hämmentää huoltoriidan sitä osapuolta joka noudattaa sääntöjä. Kun huoltolaki uusittiin vuonna 1983, oli yksi sen tarkoitus eriyttää syyllisyys lapsen huollon ratkaisusta. Kyseessä oli siis syyllisyys itse eroon – eikä syyllisyys muuhun toimintaan. Huoltajuuden lähtökohdaksi tuli yhteishuoltajuus ja sille silloisen käsityksen mukaan huonommalle vanhemmalle eli isälle haluttiin myös taata oikeus tavata lastaan. Asenteiden mukaan mies oli useimmin se joka lähti esim. pettämään ja siten oli syyllinen eroon. Äidin katsottiin ja ilmeisesti myös nykyään katsotaan kuitenkin olevan se hoivaavampi eli siis parempi vanhempi toimimaan lähihuoltajana. Itse avioero muutettiin hieman myöhemmin syyllisyysperusteisesta irtisanomisperusteiseksi vuoden 1988 avioliittolakiin.

Kun syyllisyysperusteisuus poistettiin huoltolaista, vahvistettiin huollon ratkaisuperiaatteeksi lapsenetu. Ajatus on sinänsä kaunis ja hyvä. Ongelma on kuitenkin lapsen edun määritelmässä. Kun oikeuskäytäntöön vakiintui se, ettei ”syyllistä” vanhempaa pidä rangaista ja hyvin käyttäytyvää taas palkita, on lapsen etu haettu muista seikoista. Näitä ovat esim. lapsen ikä. Kiintymyssuhdeteoriasta on haettu tukea sille, että äiti on lapsen ensisijainen huoltaja ainakin vauvaikäisten lasten kohdalla. Kun lähihuoltajuus kerran on saavutettu, niin sen vaihtaminen on suuren kynnyksen takana. Tämän estää oikeuskäytännössä esiintyvä ns. status quo periaate eli vakiintuneet olosuhteet.

Kun syyllisyysperusteisuudesta luovuttiin, tällä ei varmaan kuitenkaan tarkoitettu sitä, etteikö lakia enää tarvitse noudattaa, vaan sitä, ettei eroon syyllistä tule rangaista lapsen menetyksellä. Periaate toiminee silloin kun vanhemmat eivät pääse sopuun lapsen huollosta ja huollon toteuttamisesta ja vanhempien yhteistoiminnasta eron jälkeen ei vielä ole näyttöä. Oikeuskäytäntö ei kuitenkaan toimi tilanteessa jossa toinen vanhemmista ei noudatakaan huollon sopimuksia ja pelisääntöjä. Jostain syystä näyttää siltä, että lapsen etuun ei vaikuta se jos vanhempi pyrkii syrjäyttämään toisen vanhemman. Ei siis varsinkaan silloin jos tämä vanhempi on lähihuoltaja. Tapaajavanhempi on helpompi rajata pois lapsen elämästä riitatilanteessa esim. poistamalla huoltajuus tai jopa tapaamiset vetoamalla siihen että lapsi on jo vieraantunut. Näin vaikka vieraantuminen johtuisi siitä, lähihuoltaja on yhteydet oikeudettomasti estänyt.

Eikö lain tarkoitus alun perin ole säädellä ihmisten käyttäytymistä yhteiskunnan haluamaan suuntaan ja ennaltaehkäistä väärin toimimista? Eikö tarkoitus myös ole antaa tuomioistuimelle raamit sille miten asiat voidaan tuomita ja käräjille päädytään? Oikeuskäytäntö näyttää olevan sokea sille mitä sopimusten noudattamatta jättäminen ja vaikkapa vieraannuttaminen, kertoo vanhemman kyvystä toimia huoltajana. Näkemättä jää se, että jos toista vanhempaa kohdellaan huonosti, niin se on tämän vanhemman vanhemmuuden maahan lyömistä ja aina pois itse lapselta. Vieraannuttamista ei nähdä eikä ymmärretä lapsen kasvua ja kehitystä haittaavana henkisenä pahoinpitelynä. Miten tämä voi olla lapsen edun mukaista? Erityisesti lapsen kanssa pääosin asuva vanhempi on ratkaisevassa asemassa siihen mitä lapsesta kehittyy.

Ennuste on lapsen kannalta huono jos lähihuoltajaksi päätyy laeista, sopimuksista ja toisen vanhemmuudesta piittaamaton vanhempi. Ennuste on lapsen kannalta vielä huonompi, jos tämän vanhemman sallitaan kokonaan syrjäyttää se toinen vanhempi, jolla on tahto noudattaa sopimuksia ja tahto kunnioittaa lapsen toista vanhempaa, jos ei nyt enää kumppanina, niin ainakin lapsen toisena äitinä tai isänä. Voi olla, että tämä vanhempi ei ole syyllinen muuhun kuin lain noudattamiseen ja siihen ettei enää ole osa lapsen perhettä sen toisen vanhemman mielestä. Ikävä kyllä lain ja sopimuksen noudattaminen voi johtaa vuosien henkiseen taisteluun jos vastassa on ihminen joka ei niitä noudata. Tilannetta ei ratkaise eikä helpota se, että toisen vanhemmuutta polkeva vanhempi useimmiten saa myös oikeudessa hyväksynnän toiminnalleen, koska sopimuksen kirjaimen ja hengen polkemisesta ei tule seuraamuksia.

Jos toinen vanhempi ei noudata lakia ja periaatteita joutuu toinen vanhempi harkitsemaan asian vientiä oikeuteen. Todennäköisesti tällöin haetaan lapsen asumisen vaihtoa tai laajennettuja tapaamisia. Toinen vaihtoehto on jatkaa altavastaajan asemassa olemista ja katsoa lasten etääntymistä pikkuhiljaa. Kolmas vaihtoehto on luopua lapsista vielä kun itsestä on jotain jäljellä. Neljäs vaihtoehto on itsekin lakata noudattamasta sopimuksia ja lakia jos kerran se ei kerro vanhemmuudesta mitään. Voiko asia johtaa oikeasti lapsen edun mukaiseen tulokseen nykyisellä oikeuskäytännöllä missä väärinteoista käytännössä palkitaan lähihuoltajuudella? Se kaikkein tärkein tuntuu unohtuneen kun oikeus tulkitsee lapsen etua – Lapsi jäi jalkoihin.