Älä tee syytä syyttömälle tai vikaa viattomalle.


Tätä kirjoittaessani on mieleni surullinen. Viikolla kuulin taas kahden vanhemman lasten oikeusmurhasta. Näiden lasten vanhemmille en voi kuin välittää sympatiani. Sanattomaksi vetää. Taas kerran näyttää siltä, ettei oikeus ole nähnyt metsää puilta. Yhä vakuuttuneempi olen yhdistyksemme tarpeellisuudesta. Edessä on todennäköisesti pitkä tie yrittää muuttaa vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Ei Roomaakaan päivässä rakennettu. Apunamme on tänä päivänä tekniikoita ja apuvälineitä joista muinaiset Roomalaiset eivät voineet kuin uneksia, mutta ihmismielen muuttaminen on edelleen yhtä vaikeata. Tyhmyyttä ei viisaudella voiteta.

Milloin vanhempi on oikeutettu luovuttamaan omasta lapsestaan? Milloin lapsen edun ja oikeuden hakeminen tulee liian kalliiksi lapselle? Oikeuskäytäntö saattaa viedä ojasta allikkoon. Lapsen edun hakemisen hinta tuntuu liian kalliilta. Sota ei kuluta pelkästään rahaa vaan myös henkisiä varoja. Tässä sodassa totuus on ensimmäinen uhri. Lapsi on se toinen. Kuin oikeuskäytäntö pesee pöydän puhtaaksi, voi lapsi mennä pesuveden mukana.

Moni varmasti luulee, että oikeus ja sosiaaliviranomaiset ammattilaisina kyllä kykenevät erottamaan hyvän ja huonon vanhemman. Ikävä kyllä luulo ei ole tiedon väärti. On toki olemassa myös ammattitaitoisia ja päteviä ammattilaisia, mutta tiivistyykö tyhmyys joukossa vai mistä on kyse? Onko vieraannuttajan toiminta sivullisesta niin uskottavaa, ettei sitä oikeasti kyetä näkemään? Se joka yrittää kertoa fakta historiaa toisen vääryyksistä saa kyllä tikkua silmään Puhe on halpaa. Parempi olisi katsoa tekoja. Hyvä nimittäin antaa vähästänsä, paha ei paljostansakaan.

Vai uskotaanko vieraannuttajan parantavan tapansa, kunhan riita-asia saadaan pois pöydältä.
Ei se tapojansa paranna, joka ei mieltänsä pahoita. Sovittelijankin kauniit sanat lapsen edusta menevät vieraannuttajalle osoitettuna hukkaan. Ei kannettu vesi kaivossa pysy. Vieraannuttaja toimii logiikalla minkä nuorena varastaa sen vanhana omistaa. Altavastaaja joutuu usein tyytymään siihen mitä toinen suostuu antamaan. Parempi laiha sopu kuin lihava riita.

Miettivätkö viranomaiset oikeutta jakaessaan mikä on vieraannuttamisen kohteena olevan lapsen tulevaisuus? Minkälaisen mallin pystyy vieraannuttaja antamaan lapselle? Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa, totesi jo vanha kansakin. Ikävä kyllä omena ei kauas puusta putoa. Oikeusministeriö laittaa kaikki munat samaan koriin uskomalla sovittelun ratkaisevan kaikki huoltoriidat. Ajan hengen mukaan sillä saavutettaneen pikavoittoja. Mutta laskun maksavat sitten tulevat sukupolvet.

Totuuden kuulee lapsen suusta. Viranomaisen olisi kuitenkin pyrittävä kuulemaan kenen totuuden lapsi kulloinkin kertoo. Tai kuka puhuu epätotuuksia lapsen suulla. Jos lapsi esimerkiksi sanoo, että häntä ahdistaa isän luona ei syy välttämättä ole isässä. Ahdistus voi myös johtua tiedosta, ettei äiti halua lapsen menevän isän luo. Hälytyskellojen pitäisi soida jos tapaajavanhemmassa ei ole mitään vikaa, mutta lapsi kieltäytyy häntä tapaamasta. Vikaa pitää tällöin etsiä lähihuoltajasta. Lapsella ei ole henkistä mahdollisuutta purra häntä ruokkivaa kättä.

Nyt lähden loman viettoon ja lopetan Kalevalan sanoihin: ”Älä tee syytä syyttömälle tai vikaa viattomalle.”